Nyt alkoi uusi kausi meidän
perheessämme. Alice aloitti maanantaina osa-aikaisesti perhepäivähoidossa.
Ensimmäisenä päivänä vietimme dagmamma Marian luona kokonaisen tunnin.
Tiistaina jätin Alicen yksin jo
tunniksi hiekkalaatikkoon Marian ja muiden lasten kanssa. Kävin sillä aikaa
juomassa kupin teetä. Kun tulin takaisin, tyttö puhkesi itkuun ja juoksi
vastaan halaamaan. Mutta sillä aikaa kun olin poissa hän oli hyvin kiltti, eikä
itkenyt ollenkaan. Vaikka kyse onkin vain yhdestä tunnista, niin on se vain
niin rankkaa jättää oma lapsi. Äitisydän itkee joka kerta.
Keskiviikkona otimme yhden askeleen lisää ja jätimme Alicen
perhepäivähoitoon lounaaseen asti. Silloin meni jo vähän paremmin. Torstaina
oli lyhyt kahden tunnin pituinen päivä. Ne olivat kaksi pitkää, itkuista
tuntia.
Tänään päivä alkoi myöskin huonosti. Alice itki suuria krokotiilikyyneleitä
kun jätin hänet hoitoon. Voi että miten rankkaa. Onneksi kohta saan hänet
takaisin kotiin ja voimme viettää yhdessä koko pitkän viikonlopun. Jatkossa hän
tulee käymään hoidossa 18 tuntia viikossa.
Mitenköhän vanhemmat selviävät tällaisista tilanteista? Onkohan tämä
rankempaa minulle kuin Alicelle? Itkemme erotilanteessa yhtä paljon. Itse
olisin niin mielelläni kotona, niin pitkään kunnes Alice aloittaisi koulun.
Olisikohan sittenkin pitänyt naida miljonääri? :)
Kyl se siitä. Aluks on rankkaa mut kyllä se Alicekin tottuu vähän ajan kuluttua. Tuota miljonääri juttua ei kannata sanoa Stifulle :)
VastaaPoista